Raimo O. Kojo
Ajatuksia talvisen luonnon kokemisesta
Talvi on pelkistetyin vuodenaika; lumi piilottaa paljaan maan ja sulan veden yksityiskohdat.
Talvi ei kuitenkaan ole kesää helpommin ymmärrettävissä, päinvastoin se vaatii enemmän.
Äänet, myös luonnonäänet, ovat avarinta ja syvintä niin sanottua tavanomaista kokemista.
Musiikin ulottuvuudet ovat rajattomat. Luonnonäänet ovat musiikkia.
Luonnonhiljaisuus ei ole äänettömyyttä, ei koskaan. Ainakin luonnonhenki kuiskailee.
Hiljaisuuden kuulee, aistii, ymmärtää pikkuäänien avulla. Linnut, ketun haukahdus, pakkasen pauke puissa.
“Small talkia” yritetään väkisin istuttaa Suomeen. Suomalainen on iät ja ajat tottunut keskustelemaan luonnon kanssa, mikä samalla merkitsee keskustelua itsensä kanssa. Talvisessa, siis pelkistetyssä luonnossa, sanatkin ovat hiljaisia.
Talvituulia on tuhannenlaisia, ja niiden soinnit erilaisia kuin lumihiutaleiden muoto.
Tyyni ilma on tuulen lepohetki, tuulta siis sekin. On tuulenvireitä, heikkoja tuulia, kohtalaisia, navakoita, kovia, vaarallisen kovia tuulia, myrskyjä, jopa aavistuksia hirmumyrskyistä. Noin luettelee säätieteilijä, mittailee metrejä sekunnissa kuin tuuli olisi vaakaan vangittava ilmiö.
Jokaisella tuulella on ikioma sointinsa, ja sointi muuttuu jatkuvasti kuin virran vesi. Sama tuuli soi eri tavalla alhaalla aukealla, ylhäällä tunturin laella, tunturin jyrkässä ja loivassa rinteessä, kurussa, havumetsässä, koivikossa. Tuuli soi sinfoniana metsässä, esittää soolon yksittäisessä puussa. Talviääniä on vähän, mutta vähätkin äänet kantavat pakkassäässä kauas.
Poro röhkii, naksuu, kalistelee sarvia, kaivaa hankea. Kettu haukahtelee kuin väsynyt koira. Orava naksuttelee peloissaan tai vihoissaan. Karhu kuorsaa; mesikämmen myös synnyttää talvipesässään pentunsa, talven keskellä. Susi ulvoo, ulvahtelee. Kuukkeli joskus rääkäisee, rukoilee leipäpalaa ihmiseltä. Korppi kraakkuu haaskalöytöään muille korpeille. Lapintiainen tirskahtaa, lennähtää kädelle. Viattominta kuunneltavaa on säikähtäneen riekon kiroilu.
Tähdet kertovat kaiken, enemmänkin, kun talviyönä jaksaa katsoa niihin ja niiden ohi, tarpeeksi kauan. Niin kauan ja kauas, että avaruuden hiljaisuus laskeutuu omaan mieleen.
Tähdet ovat talven omaisuutta, kesäksi ne joutavat sammutettaviksi kuin katuvalot.
Ihminen on mielikuvituksettomuudessaan rakentanut tähdistä kaksiulotteisia kuvioita. Otava on kirjankannen, ei taivaankannen tunnus.
Revontulet, taivaan ja talven mystisimmät valot, ovat pohjoisen omaisuutta. Ota makuupussi talviyöhön, alle porontalja, käy selällesi kuin kuollut ja katsele korkeuksiin. Useimmiten vihertävät elämänlieskat syöksyvät sieluun saakka. Niissä on samanaikaisesti pelottavuutta ja lupaus autuudesta.
Luonnonmaisema on aina myös sielunmaisema. Talven maisemat vaihtuvat renessanssista kubismiin, ihmismielin arvioiden.
Kuusimetsä; mäntymetsä; lehtipuumetsä; katajikko; tunturikoivikko; vaivaiskoivikko. Sekametsä on luonnon loogisuutta.
Puuton jänkä on vaikea erottaa järvestä tai lammesta; samankaltaisina valkeat aukeat eksyttävät hyvän suunnistajan, sellaisen joka luottaa karttaan, kompassiin ja egoonsa.
Vuori, tunturi, vaara on suurenmitan symboliikkaa. Tunturin näkee kaukaa ja sieltä näkee kauas; siinä ihmisellä oppimista itsensä tutkailussa.
Tuuli tuo ja vie minkä irti saa, puhdistaa puut ja likaa hanget. Luonnossa ei ole likaa; on vain, ihmisen mielestä, ainetta väärässä paikassa.
Talvista metsää, tunturia, jänkää on kiehtovaa lukea, kun ehtii lukijaksi ennen seuraavaa lumisadetta. Jälkien viidakkoa luovat kärppä, lumikko, ilves, ahma, hirvi, susi, metsäjänis, saukko, kettu, orava, myyrä, sopuli, poro, karhu ja linnut.
Ei ole hajutonta ainetta; kysymys on nenän herkkyydestä. Ihminen on kadottanut hajuaistinsa, suurimmaksi osaksi.
Lumi ei ole hajuton, väritön, mauton aine. Ei tarvitse olla Tshernobylin karanneita ytimiä eikä Saksan kaikenkirjavia saasteita; myös puhdas hanki tuoksuu, jos ei muulta niin puhtaalta.
Talvi herkistää aisteja, koska aistittavaa on vähemmän kuin kesällä. Kesällä luontoa voi myös syödä, talvella on herkuteltava kuin lapsena.
Ettäkö lumi ei maistu miltään! Muista, miten hyvää lumi oli lapsena, varsinkin kun kiellettiin syömästä. Jos lumi on lapsen eturuoka, niin jääpuikko on jälkiruoka.
Lapsuuden aitous, herkkyys, ennakkoluulottomuus. Lapsi kokee, aikuinen usein vain näkee.
Tavallisista aisteista pinnallisin on tuntoaisti.
Talvi tuntuu pinnalla, iholla, mutta vaikutus syöksyy mieleen, jopa sieluun. Jos osaa avautua. Talvituulia on tuhannenlaisia, soinnit erilaisia kuin lumihiutaleiden muoto.
Tyyni ilma on tuulen lepohetki, tuulta sekin, ja tunnettavissa. On tuulenvireitä, heikkoja tuulia, kohtalaisia ja muita jo äsken kirjoitettuja. Jokaisella tuulella on oma ominaistuntunsa iholla. Ja vielä on jokaisen tuulen eri lailla tuntuva alalaji, vastatuuli, myötätuuli, sivutuuli.
Lumella ja lumessa voi leikkiä kuin Paratiisissa, ilman viikunanlehteä. Suomalainen leikkii saunoessaan, ainakin leikki ennen. Lumipesu, pyöriminen, enkelinkuva.
Postikortti- maisemankin voi kokea monin aistein.