Pielpajärvi on pyhiinvaelluskohde
”Vanha kirkko yksin erämaassa, lasit rikki, ovi tuskin haassa…”
Näin sanailee Inarin nimikkorunoilija V. E. Törmänen synkeästi kotikuntansa kuuluisimmasta kirkosta. Se olikin vähällä rappeutua paikoilleen, kunnes Museovirasto kunnostutti paikan 1970-luvulla. Nykyisin sinne johtaa neljän ja puolen kilometrin pituinen merkitty polku Inarin pohjoispuolelta. Vierailijoita riittää ympäri maailmaa. Talviaikaan kirkolle pääsee hiihtämällä tai moottorikelkalla.
Kristinusko saavutti Lapin jo keskiajalla, mutta vasta 1600-luvulla kaikki inarilaiset olivat tulleet kastetuiksi uuteen uskoon. Vanha luontousko eli kuitenkin vielä pitkään kristinuskon rinnalla. Ensimmäinen kirkko Pielpajärven rantaan nousi 1647, mutta se ei juuri savupirtistä eronnut. Nykyinen ajan patinoina ristikirkko valmistui 1760-luvulla. 150-paikkainen pyhäkkö palvelee paitsi vaelluskohteena, myös hääkirkkona ja jumalanpalveluksissa muutaman kerran vuodessa.
Kristinuskon myötä alettiin vainajia haudata yhteisiin kalmistoihin. Inarijärvessä tällaisia hautausmaita löytyy kahdesta saaresta, joista uudempi oli käytössä vielä 1900-luvun alkuun asti. Saaren rannoilta löytyy maatuvia ristejä. Vainajat haudattiin saariin pedoilta turvaan, mutta myös kummittelun ehkäisemiseksi.
Pielpalla inarilaiset asustivat kirkkotuvissaan suurten pyhien aikaan. Kirkkokentälle saapuivat silloin myös kauppiaat ja tuomari, joten vanha tähkätädykettä kasvava kenttä on ollut entisten inarilaisten kaiken sosiaalisen kanssakäymisen tärkeä näyttämö.
Kirkko jäi yksin erämaahan, kun pitkän harkinnan jälkeen alettiin uutta kirkkoa rakentaa Juutuanjoen suuhun nykyiseen Inarin kirkonkylään. Kulkuyhteydet olivat vesiteitä uuteen paikkaan paremmat. Uusi kirkko pappiloineen valmistui 1888, ja tie Ivalosta Inariin 1925. Nykyinen kotamallinen kirkko nelostien varrella kuuluu tiekirkkojen ketjuun.
Teksti ja kuva:
Kirsi-Klaudia Kangas