Raimo O. Kojo: Inarijärvi - mystinen Saamenmeri
Inari, Inari ja Inari
Inarin pitkän pitäjän keskuskylän Ivalon halki hiljalleen vyöryvä Ivalojoki tavoittaa Inarin vasta peninkulman päässä. - Muuten, kun paikkakuntalaiset puhuvat Inarista, he saattavat tarkoittaa joko kuntaa, järveä tai kirkonkylää. Maan ja veden ero selviää sijamuodosta. Kun lähdetään järvelle lähdetään Inarille ja kun matkataan kirkonkylään matkataan Inariin. Todellisuudessa useimmiten tokaistaan vain järvelle lähtemisestä; muihin järviin lisätään järven nimi. Kunnasta ei yleensä puhuta, kun se on laaja kuin (muinaiset) eteläiset läänit.
Vieras näkee ensimmäisen kerran Inarin vasta Inarissa. Ivalon ja kirkonkylän välillä kierrellään Ukonjärven rantoja, mutta tuo Inarin lahdeksi väitetty järvi on erillinen: varsinkin kevättalvella se kohisee koskena voimalaitoksien tyhjentämään Inariin. Kirkonkylän tienoo on ainoa paikka, mistä nelostietä kulkeva voi katsella Isoa Inaria.
Inari(järvi), saameksi Anárjávri tai Stuorra Anárjávri, on Suomen toiseksi suurin järvi Saimaan jälkeen. Pinta-alaa on peräti 1071 neliökilometriä. Ja vielä mahtavampaa: Inari on maapallon toiseksi suurin napapiirin pohjoispuolinen järvi. Kokoa Saamenmerellä on sen verran, että kaikki reilut miljardi kiinalaista mahtuisivat hyvin seisomaan sen jäälle, ja jokaisella olisi omaa tilaa peräti neliömetri.
Järvi on keskimäärin yllättävän matala, mutta toisaalta sen pohjassa on rotkoja, joitten yllä on kylmää lapinvettä parhaimmillaan lähes sata metriä. Vasikkaselän pohjoisosasta on mitattu 96 metrin syvänne. Inari pitää monet hukkuneet itsellään, sillä suurista syvyyksistä ihminen ei hevin nouse pintaan.
Sanotaan, että Inarilla on noin kolmetuhatta saarta ja luotoa. Oikea tarkka määrä on 2500 - 3500, sillä vedenkorkeuden vaihtelu paljastaa ja peittää luotoja ja kareja yhtenään. Veneilijälle järvi on siis melko salakavala menovesi.
Juotavan puhdas järvi
Itse Inari on muodoltaan, rantavuorilta silmäillen ja lyhyesti kuvaten, perin epämääräinen. Kuitenkin Saamenmerellä on tietty rytmisyytensä. Muinaisten murtumalinjojen suunta lounaasta koilliseen ilmenee pitkinä lahtina, nieminä ja saarijonoina. Ohessa on kuitenkin vielä oma, kaakosta luoteeseen tähtäävä maaston muotoilu. Tuosta sekavuudesta syntyy kuva riepotellusta, revitystä ja jotenkin kulmikkaasta järvestä. Sokkeloisuutta lisäävät omalta osaltaan ne tuhatlukuiset, selkiä rikkovat saaret ja luodot. Suurpiirteisesti mitaten järven suurimmaksi pituudeksi saadaan Inarin kirkkorannasta koilliseen Suolisvuonon perukkaan kahdeksan peninkulmaa ja leveydeksi kaakkoisesta Nellimistä luoteisrannan Väylän kylään reilut neljä peninkulmaa.
Yksi Inarin ihanuus on siinä, että sen vesi on yhä kirkasta, ja juotavan puhdasta - sen’kun kurkottaa kätensä veneen laidan yli ja siemaisee. Suurimpien kylien läheisyydessä asia on syytä varmistaa, ja lisäksi varsinkin keväällä jokien suissa, kun virrat silloin vyöryttävät metsistä ja jängilta poron-, karhun- ja teerenpaskan kirjomaa lumiensulamisvettä.
Inaria on pyritty säästämään rakentamiselta. Nyt taloja, tönöjä ja kämppiä lasketaan olevan yksi 15 rantakilometriä kohden. Järven koillisosa saarineen ja rantamaineen linjalta Nellim - Partakko kuuluu Vätsärin erämaa-alueeseen, mikä takaa ainakin jollakin tavalla luonnon säilymisen.
Vaikka Inarin yleisnäkymä vivahtaa eteläisiin suurjärviin, niin monet merkit kertovat karusta pohjoisesta elämästä. Peninkulmaisilla selillä myrsky riehaantuu usein arktiseksi, jolloin aallot hurjistuvat jopa parimetrisiksi. Olojen ankaruudesta todistavat myös pienet, usein joltakin syrjältä paljaskallioiset luodot. Aavojen luodoilla ei viihdy mäntykään, ja vain vaivainen koivu on pystynyt takertumaan turpeeseen, jota saattaa olla paksulti kuin Jäämeren saarissa.
Elokuun illassa Iso Inari on joskus uskomaton. Ellei olisi omin silmin nähnyt, ei uskoisi valokuvien ”räikeitä” värejä aidoiksi. Auringon laskiessa pohjoinen taivas värjäytyy niin oudon punaiseksi, ettei sellaista ole tiennyt luonnossa näkyvän. Kun samat värit heijastuvat tyynestä vedestä, näkymä häikäisee ja hämmentää. Saaret, luodot ja niemet korostuvat taivaan ja veden vastavalossa mustina siluetteina, elävät männyt ja kelovainajat kurkottavat tummat oksansa kuin taivaallista värinäytelmää tavoitellen. Tyyntä lahden pintaa rikkovat tuikit, kun harrit ja siiat halajavat pikkueläväisiä; vedenvilja luo syömäpuuhissaan järveen oman tähtientuikkeensa. Syrjässä tavi jättää jälkeensä pienen vanan, johon punaisuus tarttuu sykkivänä, leviävänä.
Papinkusemasaari
Saarista vain mitätön osa on virallisesti nimettyjä, sillä yleensä käytetään, myös kartoissa, laajoja ryhmänimiä. Entisaikaan pohjoisen ihminen käytti taidokkaasti sekä mielikuvitustaan että karua todellisuutta; harvoin on eteläisillä järvillä niin mystisiä, tarunomaisia tai kuvaavia nimiä kuin Inarin saarilla:
Hopiakivisaaret, Aironvääntämäsaari, Maanmittarinsaari, Munuaissaari, Hämähäkkisaari, Taljankadottamasaari, Päänpyörittäjä, Vuohenmääkimäsaari, Lihasaaret, Jääsaaret, Papinkusemasaari, Vellinkeittämäsaari, Tissisaaret, Satapetäjäsaari, Raudunkutusaari, Karhusaaret, Lahoaittasaari... Lukemattomat muut saaret ja saariryhmät kertovat erikoisesta muodosta, muinaisista tapahtumista tai värikkäistä henkilöistä.
Tunnetuin Saamenmeren saarista on peninkulman päässä kirkolta koilliseen kohoava Ukko. Tuo omituinen, jo mantereelle hyvin erottuva teräväkärkinen kyhmy keskellä Ukonselkää, on muinainen palvontapaikka, suurseita. Parinsadan metrin pituinen ja vajaat sata metriä leveä saari on yhtä vuorta, ja sen jyrkkä laki nousee 30 metriä vedenpinnan yläpuolelle. Ukolla on uhrikolo, johon saamenkansa aikanaan toi uhrilahjoja lepyttääkseen väkeviä luonnonhenkiä. Ukon lakikyömyltä aukeaa näkymä kauas Inarille; lähivesillä kiinnittävät katseen Hautuumaasaaret.
Vanha Hautuumaasaari on 1700-luvulla käytetty vainajain kätköpaikka. Noista ajoista kertovat nyt vain painanteet ja maaston yleinen epätasaisuus. Vuonna 1793 vihittiin uudeksi hautuumaaksi Ukon läheltä Hiekkasaari, jonne viimeinen vainaja on peitetty 1904. Villi erämaa pakotti hautaamaan ruumiit saareen, koska pedot olisivat kaivaneet ne ylös mantereen kalmistoista. Täysin rauhassa eivät luut saaneet maatua saarissakaan: sotien jälkeiset turistilaumat keräsivät matkamuistoikseen pääkalloja ja muita luita aina kun myrskyt olivat repineet hiekkamaata hajalle. Nyt maihinnousu on kielletty.
Elävinä kuolleiden saaret
Järven keskiosassa välkehtivän Satapetäjäselän laidassa on Satapetäjäsaari. Tämä pikkusaari oli tapahtumapaikkana vuosisatoja sitten, aikana jolloin venäläiset kulkivat pohjoisessa Lappia ryöstäen ja lappalaisia surmaten. Ryssäroistot pakottivat vanhan lapinmiehen Inarille oppaakseen, mutta viisas äijä ei niin vain aikonut pettää maanmiehiään. Hän johdatti viholaiset illalla syrjäiseen saareen, päästi yöllä heidän veneensä myrskyyn ja itse pakeni omalla paatillaan hakemaan apua. Lapissa ei siihen aikaan tunnettu. Kun suomalainen sotaväenosasto viikkojen kuluttua souti järvelle vangitsemaan vihollisen, sitä odotti perillä karmea näky. Neuvottomat ryssäparat olivat menehtyneet joka-ainut. Sadasta männystä oli parkki kaluttu miehen korkeudelle asti, mutta eipä pelkkä pettu ollut pitänyt rosvoajia hengissä.
Uusin, iältään tosin ikivanha Inarin nähtävyys ovat Veskoniemen lähellä Korkia-Mauran pohjoisrannalla sijaitsevat Jääluolat. Kauan tuo mystinen paikka sai olla rauhassa, mutta nyt metsähallitus on kyhännyt rantaan laiturin, tulentekosijan ja opastuskyltit. Enää eivät kalastajat voi säilyttää siellä saaliitaan; aiemmin luolat olivat myös salakaadettujen hirvien varastona. Varovainen pitää olla: katosta voi irrota järkäleitä ja loppukesästä jäähän, jonka paksuudeksi arvellaan jopa 15 metriä, syntyy ihmisen nielaisevia sulakohtia. Hiljaa kuunnellen voi kuulla jään pohjalle vuosisatojen aikana vajonneiden kahdenkymmenyhden ihmisen huokaukset.
Neidon katkerat kyynelet
Kapeat lahdet ovat vuonoja, ahtaat salmet nuoria. Mahlatin mahtisaaren erottaa mantereesta kahdeksan kilometriä pitkä, mutkainen ja perin kapea Mahlattinuora. Sen varrelta löytyy seitsenmetrinen Sigganitkusalmi, joka todistaa myös muinaisten lapinmiesten järjettömyyden rakkausasioissa. Sigga, kuvankaunis lapintyttö, ei osannut valita kahdesta uljaimmasta kosijasta puolisoa itselleen, vaan päätti suostua omaksi erikoisen kaksintaistelun voittajalle. Armoitetut jousimiehet asettuivat kapean salmen vastarannoille ja Siggan annettua luvan tähtäsivät toisiaan. Taidokkaat miehet osuivat kumpikin maaliinsa. Sigga huomasi tekonsa seuraukset, lyyhistyi siihen paikkaan itkemään. Siitä asti neito on itkenyt salmen rannalla katkeria kyyneliä. Vielä nytkin herkistyvä vieras saattaa kuulla veden partaalla kauniin Siggan valittavan itkun - mutta se vaatii veneen moottorin sammuttamista.
Tarinoita Isolla Inarilla riittää. Koomistakin sävyä häivähdys leijuu Pisteriniemen seutuvilla, järven koillisella syrjällä. Muuan persoonallisuus, Matti Kuuva, kaivoi vuosisadan alkupuolella lapiopelillä parisataa metriä pitkän kanavan niemen poikki sen kapeimmasta kohdasta. Suururakka kesti kymmenisen vuotta, mutta viisas mies turvasi vanhuutensa keräämällä sittemmin kanavamaksuja matkaansa lyhentäviltä venemiehiltä.
Kesähelteillä Inarin tuhannet lahdet ja poukamat tarjoavat
monenlaisia mahdollisuuksia leiriytymiseen ja uimiseen.
Saarten ja luotojen rantavesissä majailevat
komeat harrit ovat helppo saalis ahkeralle
kalamiehelle.
Vetouistelijoiden keskuudessa Inarilla on jo vankka maine.
Heinäkuun kalastustapahtuma kokoaa vuosittain parisataa
venekuntaa lohensukuisten perään.
Tarun- hohtoinen Inari on elämys
Melojalle ja venemiehelle, niin soutajalle kuin moottorin avulla liikkuvalle, Inari on moni-ilmeinen paratiisi, jossa on kuitenkin varauduttava helvetillisiin oloihin myös keskikesän autuudessa. Veneitä ja kanootteja voi myös vuokrata ainakin Inarista ja Veskoniemestä. Veskoniemessä Ruotsalaisten sukukunta kuljettaa pikaveneillään retkeilijänkin äkkiä vaikka Suolisvuonon pohjukkaan. Ruotsalaiset vuokraavat myös saarissa piilottelevia mökkejään.
Inarille aikova pääsee tietä pitkin rantaan Veskoniemen lisäksi nopeimmin kirkonkylässä, Partakossa ja Nellimissä. Muitakin veneenlaskupaikkoja on siellä’täällä. Tietysti Ivalostakin voi lähteä Inarille purjehtimalla ensin Ivalojoen suvantomaisen alajuoksun.
Saariselältäkin järjestetään erilaisia ”safareja” Isolle Inarille, myös toivomusten mukaan.
Inarille menijät ovat yleensä intomielisiä kalastajia, nimenomaan arvokalan pyytäjiä. Suussa sulava Inarin taimen! Kalamiehille järvi onkin aarreaitta... tai se voi olla sitä.
Taimen on pyydetyin kala; saaduin on siika, lähinnä verkoilla. Retkeilijä tyytyy usein harjukseen tai rautuun, ellei joudu tyytymään haukeen ja ahveneen. Moni kuitenkin uittaa uittamistaan vieheitä syvällä, jotta iskisi se isomus. Mielessä saattaa ollavaikkapa inarilaisten Aili ja Kalevi Turusen elokuussa 1987 ylös nappaama yli leiviskän painoinen järvitaimen; tarkka paino oli 10,040 kg. Mutta ei tuokaan mitään, sillä 1958 järvestä nostettiin SE-kalaksi 15,1 kilon taimen.
[Ison Inarin yleinen sijainti selviää GT-tiekartan lehdestä 19, jossa vain aivan eteläisin nurkka jää pois. Sen sijaan koko Saamenmeren esittelee nykyaikaisen tehokkaasti ulkoilukartta Inarijärvi (1:100 000). Se kattaa maat ja mannut ja yleispiirteisesti vedetkin Ivalosta ja kirkonkylästä aina kaukaisimpiin koillisiin kolkkiin. Veneilijäkin voi lähteä Saamenmerelle turvallisin mielin -sikäli kuin koskaan on turvallista liikkua karikoiden yllä vedenpinnan vaihdellessa - kun hankkii modernin Inarijärven merikortin eli Inarin veneilykartan (1:50 000), jossa on lisäksi retkitietoutta kovanmaan asioista.]
Raimo O. Kojo
Kuvat Pasi Ruotsalainen
Heinäkuun lopulla keskiyön aurinko piipahtaa hetkeksi
pohjoisten vaarojen suojaan.