Riekonpyyntiä Lapin kimmeltävillä keväthangilla

Jo helmikuussa aurinko taittaa kaamokselta niskan Ylä-Lapissakin. Päivännäköä piisaa riittävästi eli paikallisella tavalla ilmaisten sitä on jo nokko. Ainakin niille, jotka liikkuvat mieluiten valaistujen latujen ulkopuolella. Maaliskuussa lämmittää jo aurinkokin, ja vasta tämän kuun lopussa päättyy pohjoisimman Lapin riekonpyyntikausi. Helmi-ja maaliskuu ovatkin riekonpyytäjälle sominta aikaa. Tunturissa jo hankikin kestää suksimiestä tai lumikengällä kulkevaa. Riekon telaketjujälki näkyy lumella ja jäljen päästä löytyy lintu - tai useampiakin. Mikään ei estä turistimetsästäjää käyttämästä seisojaansakin riekonpyynnissä, kun hän kerran on metsästysluvan valtion maille saanut. Karigasniemen kahden puolen parhaat riekkomaat Paistunturin metsästysalueella, Utsjoen länsiosassa Karigasniemen kahden puolen on kymmeniä kilometrejä leveä alue, johon viimeisinä pyyntikuukausina saapuu etelästä metsästäjiä elämyksiä hakemaan. Tietysti siinä samalla saaliinkin toivossa: ”Eikä varmasti ilman saalista jää kukaan, jos vain asetta ylipäänsä osaa käyttää. Riekkoja on tänä talvena harvinaisen hyvin”, todistaa kauppias Seppo Härkönen. Riekkokanta on nyt elinvoimaisempi kuin vuosiin. Se on helposti havaittavissa liikuttaessa autollakin aamuhämärissä. Härkonenkin kertoi laskeneensa tammikuun alkupuolen paikkeilla pelkästään maantieltä muutaman kymmen kilometrin matkalta yli 70 riekkoa. Yösijaa ja täysihoitoa on tarjolla Karigasniemen alueelta puuttuvat Metsähallituksen varaustuvat. Yksityistä tarjontaa sensijaan on yllin kyllin. Härkösenkin hallinnassa on Karigasniemeltä puolen peninkulman verran Tenoa alaspäin sijaitseva Tenon Eräkievari. Helmi-maaliskuussa saapuvat pyyntimiehet ovat tottuneet valitsemaan sen tukikohdakseen. Paikka tarjoaa täysihoidon ja sauna lämpiää jokivarressa joka päivä. ”Jos isompi ryhmä on tulossa vaikkapa lentokoneella Ivalon kentän kautta, järjestämme luonnollisesti kuljetuksen tänne.” Joskus kievarissa majoittuva saattaa nähdä ensimmäiset riekot jo ikkunansa alla. Ne tietenkin jättää kelpo metsämies rauhaan. Laillisille pyyntimaille ei silti ole kirvesheittoa pitempi. Lagopus lagopus elää talven koivin-ja pajunsilmuilla. Jokikurujen koivikot ja pajukot sekä puronvarsipensaikot ovat riekon varsinaista valtakuntaa. Myös rinteiden koivikoista sen tapaa. Maaliskuussa joku yltiöpäinen urosriekko saattaa aloitella jo soidintaan. Sen kantava ´kopeik´-ääntely kuuluu silloin hyvin aikaisin aamulla ja illalla auringon laskiessa. Alueella on montakin 600 metrin paikkeille kurkottavaa tunturia. Komeimpana niistä saamelaisten pyhä tunturi, 620 metrinen Ailigas aivan Karigasniemen kylän yläpuolella. Toinen Ailigas, ei paljoa edellistä matalampi, löytyy Nuvvuksesta, lähempää Utsjoen kirkonkylää. Kaikilta tuntureilta avautuvat avarat näkymät Norjanpuolen jyrkkäseinäisiin suurtuntureihin. Niistä korkein on Rastegaissa. Tunturi taamoo tavoilleen Vaikka Tenonlaakson tunturit Suomen puolella ovatkin useimmiten loivapiirteisiä, avautuu niissä liikkuvalle oma maailma. Kahvinkeitto ei ole niin helppoa kuin honka-alueella, jos sen mielii tehdä avotulella. Palaa toki tuore tunturikoivukin, jos sen saa syttymään. Ne, samoinkuin vuosisataiset katajat kannattaa jättääkin rauhaan ja tyytyä retkikeittimeen. Tai sitten termoskahviin. Eräkievarista järjestetyt pyyntimatkat ovat päivän mittaisia, illaksi palataan lämpimään lihapatojen ääreen. Luonnollisesti tarjontaa löytyy juomapuoleltakin, aina väkeviin saakka. ”Oppaamme ovat paikallisia asukkaita. He ovat lapsesta saakka tottuneet liikkumaan tunturimaailmassa eivätkä jää siellä koskaan pulaan”, Seppo Härkönen vakuuttaa. ”Jos joku haluaa kokea ansapyynnin eksotiikkaa, onnistuu sekin. Vaikka moottorikelkan kyydissä oppaittemme seurassa. ” Omin päin tunturiin jahtiin lähteviä hän kehottaa aina ilmoittamaan lähdöstään jollekin. Mukana on aina oltava juotavaa, jonkin verran syötävääkin. Ja tulitikut. Jos nuotion tekoon tulee pakottava tarve, onnistuu se parhaiten muutamalla sytytysbriketillä. Kännykän, nykypäivän pelastusenkelin, kaikkivoipaisuuteen ei Lapissa kannata luottaa. Ja joka Saamenmaan ytimeen kerran menee, sen kannattaa poiketa Norjan puoleisessa saamelaiskylässä Karasjoella. Sekä käydä juomassa ikuisesti sulana pysyvästä Sulaojan pyhästä lähteestä. Veden voimaan uskovan kerrotaan parantuvan sen avulla kaikista taudeista. Lähde löytyy aivan läheltä Karigasniemeä ja maantietä. Toivottomin sairauksiin, kuten esimerkiksi lapinkuumeen uusiutumiseen ei Sulaojan lähteenkään vesi tietysti auta. TEKSTI:MARTTI PELTOMAA KUVA: PERTTI TURUNEN

< Etusivulle